K lähti eilen takasin armeijaan ja musta tuntuu että mä alan pikkuhiljaa seota ilman sitä. Eihän se siellä oo ollu ees kauaa, kohta kuukauden, mut silti oon sitä mieltä että toi armeija on ihan syvältä. Odottaa vaan sitä hetkeä kun näkee sen toisen, että millon se pääsee lomille. Elän niille hetkille. Ja millään muulla ei tunnu olevan mitään merkitystä.
Eniten tässä mua pelottaa se, kun mulla ei ole mitään muuta tekemistä kun odottaa K:ta kotiin. Mulla on siis aikaa alkaa taas kytätä mun syömisiä, tuntea syyllisyyttä jos syön. Koska nyt olen yksin, ei ole ketään mun vierellä.
Nyt mun seurana on vain se tunne, joka vähitellen palaa. Se hiipii takaisin.
Pärjäsin hyvin kolmeen asti päivällä. Siihen asti join pelkkää vettä. Katsoin telkkaria ja kulutin meidän kivikautisella stepperillä jotain 40kcal. Säälittävää. Sitten päätin syödä kaksi leipää, yhden kiiwin, äiti oli tuonut marianne-kismetiä, söin sellasen. Päätin, etten syö enempää tänään, koska en ehtinyt salillekaan. No äsken kuitenkin söin iltapalaksi kaksi leipää.
Ei noi yhteensä paljoa kuitenkaan tee ja huomenna lähden liikkeelle. Käyn kaupungilla ja koululla hoitamassa asioita ja sitten meen salille L:n kanssa.
Tästä tää lähtee!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos niille, jotka jaksavat kommentoida!