Putoaa

"Ootko sä laihtunut?"
"Voi kun sä oot pieni!"
"Pitäiskö alkaa syöttää sua et saisit vähän lihaa luiden päälle?"

Jos noi ihmiset vaan arvais miten paljon ne tsemppaa mua aina vaan jatkamaan, miten noi kauhistelut ja ihastelut ja hymyissä suin tehdyt vihjailut on mulle pelkkiä kehuja...

Toisaalta on yksi, joka aina musertaa mut ja pudottaa takas maanpinnalle. K, mun oma poikaystäväni.
"Et sä noihin mahdu."
"Vähän on makkaraa tässä."
"Et sä pysty siihen."
"Läski."    (Oi kyllä.)

Oikeestaan ansaitsen ja haluankin just tota, oon kiitollinen. Koska kaiken sen inhon ja pettymyksen mukana tulee aina vaan lujempi tahto osottaa sen sanomiset vääräks.

Ihan sama mitä mulle sanoo. Oli ne sitten kehuja tai haukkuja niin kaikki saa mut jatkamaan tätä.
Paino putoaa. Mä putoan. Vajoan niin syvälle tähän, ettei mua varmaan koskaan saada takaisin.
Siellä on turvallista, mun on hyvä olla. Tiedän joskus vihdoin saavani kaikkien hyväksynnän.

Ja ehkä jopa itse hyväksyn itseni kun vihdoin oon täydellinen.

Oon todennu parhaaksi tällasen viikkorytmin: 4 x kuntosali ja 10 x aerobinen.

Se vaan toimii mulle, sen vielä jaksaa tehdä ja paino tippuu ja aineenvaihdunta hyrrää.

Oon varmasti lopullisessa tavoitteessani hyvinkin pian.